Kesä ei koskaan alkanutkaan, sniif.
Aika kuluu luvattoman nopeasti, eikä kesä oikein kelien puolesta tuntunut miltään...
Satuin selailemaan postaamattomia blogijuttujani (niitä on monta - anteeksi!) ja aloin yhtäkkiä odottaa joulua. Sinänsä asiassa ei ole mitään huolestuttavaa – ensimmäiset kääröt paketoin pukinkonttiin jo hyvissä ajoin tammi-helmikuun taitteessa... Kesäpuhteiksi värkkäsin tässä taannoin joulukortitkin jo! :)
Tänä vuonna voisimme sopia, että skipataan lokakuun loskat sekä marrasmasennus, ja hypätään suoraan jouluun kaikkine herkkuineen, tunnelmineen ja tuoksuineen, eikö vain?
Siitä voitaiskin suoraan siirtyä kesään – toivottavasti lämpimämpään ja aurinkoisempaan kuin tänä vuonna.
Huuda HEP, jos kannatat ideaa.
Onneksi sadesäällä voi kaivautua takkatulen ääreen punaviinilasillinen kourassa. Hieman helpottaa myös tuleva ruokamatkamme New Yorkiin. Tänä vuonna vietämme kuusijuhlaa siis rapakon takana. Odotan jo kovasti!
Tässä tuokioita viime vuoden joulusta:
Jouluisissa tunnelmissa toivotan leppoisaa loppuviikkoa!
27. syyskuuta 2012
24. syyskuuta 2012
HATUSTA NOSTETTIIN MIMOSA
Arvonta on päättynyt ja voittaja selvillä.
Juhlimme taannoin tuplasynttäreitä blogini kanssa, minkä kunniaksi pyöräytin pystyyn arvonnan täällä Portobellossa.
Sydämellinen kiitos kaikille osallistuneille! Olin ilahtunut kaikista kommenteistanne blogini sisältöä ja kehittämistä koskien.
Arvonta suoritettiin perinteisellä "Nosta hatusta" -menetelmällä, virallisten valvojien ollessa läsnä jossain aivan muualla. Rustasin siis ruutupaperille kunkin osallistuneen nimen (huomioin tietysti sekä täällä Portobellossa että sähköpostitse kommentoineet). Lappusten joukosta onnetar sitten poimi (onnelliseksi?) voittajaksi Mimosan.
Onnea kovin!
Voittajalle on ilmoitettu asiasta henkilökohtaisesti. Skumpat juodaan pian.
Pysykää kanavalla, koska pian on luvassa uusi arvonta huippupalkintoineen! Sen verran voin vihjata, että luvassa on ruoka-aiheista lukemista pitkäksi aikaa... :)
Iloa alkavaan viikkoon!
Juhlimme taannoin tuplasynttäreitä blogini kanssa, minkä kunniaksi pyöräytin pystyyn arvonnan täällä Portobellossa.
Sydämellinen kiitos kaikille osallistuneille! Olin ilahtunut kaikista kommenteistanne blogini sisältöä ja kehittämistä koskien.
Arvonta suoritettiin perinteisellä "Nosta hatusta" -menetelmällä, virallisten valvojien ollessa läsnä jossain aivan muualla. Rustasin siis ruutupaperille kunkin osallistuneen nimen (huomioin tietysti sekä täällä Portobellossa että sähköpostitse kommentoineet). Lappusten joukosta onnetar sitten poimi (onnelliseksi?) voittajaksi Mimosan.
Onnea kovin!
Voittajalle on ilmoitettu asiasta henkilökohtaisesti. Skumpat juodaan pian.
Pysykää kanavalla, koska pian on luvassa uusi arvonta huippupalkintoineen! Sen verran voin vihjata, että luvassa on ruoka-aiheista lukemista pitkäksi aikaa... :)
Iloa alkavaan viikkoon!
21. syyskuuta 2012
SE OIKEA
Tämä on rakkautta ensisilmäyksellä. Ja lujaa sellaista!
Vanha sanonta ”Kyllä sen sitten tietää, kun Se Oikea tulee vastaan” pätee rakkauden lisäksi ravintoloihin.
Tämä tuli todistetuksi taannoisella Milanon-matkallani. Olen syönyt niin monissa mahtavissa ravintoloissa ympäri maailmaa, että niiden rankkaaminen paremmuusjärjestykseen on tähän asti tuntunut lähes väkivaltaiselta. Milanolainen Michelin-ravintola Al Pont de Ferr kuitenkin vei jalat alat ja kiilasi heittämällä top-listan kärkeen.
Ilotulitus alkoi ”kirsikalla”, jonka sisältä paljastui italialaisklassikko vitello tonnato. Kyytipoikana hörpimme loistosamppanjaa. Tämä kekseliäs amuse bouche antoi jo aiheen odottaa paljon.
Jos jotain moitteen sijaan on illastamme keksittävä, niin olkoon se sitten tämä: kala–kasvissyöjille ei keittiöstä tuotu omaa tervehdystään, mutta asia oli helppo antaa anteeksi, koska tonnaton kyljessä tarjottu juustovaahto suli suuhun.
Tästä eteenpäin kaikki olikin täydellistä – ja vähän enemmänkin.
Mosaiikki makuuni
Keittiöntervehdyksen jälkeen eteemme kannettiin annos nimeltä Mosaiikki. Tämä oli yksi huikean illallisen parhaista ruokalajeista. Kauniista asetelmasta löytyi raakakypsennettyä kalaa, appelsiiniä, verigreippiä, macadamiapähkinöitä sekä mustekalan mustetta. Maut olivat puhtaita ja selkeitä sekä annos kaikessa yksinkertaisuudessaan hurmaava. Valitettavasti olen jo autuaasti unohtanut, mitä viiniä Mosaiikin mukana joimme, mutta hyvää se oli.
Näyttävän taiteellinen toinen alkuruoka muistutti omenaa, mutta sisältä paljastui sardiineja. Tarjoilija tiesi ”omenan” olevan tehty oliivista. Kerrassaan nerokasta!
Älä puraise mua!
Kiehtovaa kontrastia molekyyligastronomiaan toi autenttisen karu miljöö: kiikkerät pöydät, eripari aterimet ja paperiset pöytäliinat. Ylipynttäytyneeksi Al Pont de Ferriin ei tarvitse tälläytyä: romanttisesti ränsistyneeseen ravintolaan voi kävellä sisään vaikka t-paidassa! Suloisen boheemia.
Seuraavana nautimme ihanan pehmeitä gnoccheja rapujen ja kesäkurpitsan kanssa. Hauska yksityiskohta annoksessa oli mätiä muistuttava lisuke tomaatista. Söimme myös huisia pastaa, jota ei saanut puraista, vaan se piti painaa kielellä hellästi kitalakea vasten. Se, mitä sitten tapahtui, jääköön salaisuudeksi... Hähää!
Ei saisi koskaan tähteä Suomessa
Palvelu oli läpi illan huomaavaisen rentoa ja mutkatonta ilman turhaa pönötystä. Meillä oli ilo tutustua henkilökuntaan illallisen jälkeen paremmin, ja yhteys on sittemmin säilynyt sähköpostin välityksellä. Salista vastaa Thomas Piras, joka on työskennellyt monissa maailman parhaiksi valituissa ravintoloissa. Mahtityyppi!
Kävimme mielenkiintoisia keskusteluja muun muassa siitä, että säntillisessä Suomessa Al Pont de Ferrin kaltainen paikka ei koskaan saisi Michelin-tähteä rappeutuneen interiöörinsä ja huolettoman palvelunsa takia.
Hei, herätkäämme! Loistavaa ruokaa voi tarjota ilman valkohansikkaitakin. Näin myös ”tavallisten tallaajien” kynnys finedinigiin saattaisi kaventua. Toinen merkittävä tekijä on hinta: yhdeksän ruokalajin illallisemme aperitiiveineen, digestiiveineen ja viineineen kustansi kahdelta naurettavat 211€! Näillä leveyspiireillä samalla summalla selviytyisi ehkä yksi ihminen.
Kalantuoksuista lihaa ja hämäysporkkanaa
Takaisin ruokiin. (Anteeksi, että eksyin hieman raiteilta! ) Seuraavaksi herkuttelimme kalalla. Vaalealihaisen kalan laji on jo pyyhkiytynyt muististani, mutta huisia annoksessa oli, että se tarjoiltiin kauttaaltaan kylmänä! Lautaselta löytyi kalan lisäksi kirpeää vihreää omenaa sekä fenkolia. Perfetto!
Jaloittelu- ja sulattelu tauon jälkeen oli aika siirtyä pääruokiin. Seuralaiseni sai villin annoksen täydellisesti kypsytettyä lihaa, mutta mikä ovelinta, se kuorrutettiin kalakastikkeella. Hämmentävää, että annos tuoksui tutusti kalalle mutta maistui täysin lihalle!
Nautin illasta niin täysin sydämin, ettei edes käynyt mielessä kirjoittaa siitä muistiinpanoja. Siksipä en muista tätäkään kalalajia, mutta lisuke sen sijaan piirtyi mieleeni: Caprese eli tomaatti–mozzarellasalaatti Al Pont de Ferrin tapaan. Kuvassa vasemmalla ei suinkaan ole porkkana, vaan tomaattia. Basilika oli muuttanut muotoaan muruiksi ja mozzarella vaahdoksi. Ei lisättävää.
Lautaselle puhallettuja Oiva Toikan lintuja
Ekstra-annoksena söimme aivan suomalaismuotoilija Oiva Toikan lasilintuja muistuttavan ruokalajin. Ruoanvalmistuksessa käytetään lasinpuhallusta, mikä sai meidät huokailemaan ihastuksesta.
Tropean punasipuleista ja sokerista puhallettu hentoinen kuori kätki sisäänsä karamellisoitua sipulia sekä tuoretta vuohenmaitojuustoa. ”Linnun” alta löytyi tummasta leivästä ja seesamista loihdittua ”multaa”. Kun haarukka hipaisi kuorta, se helähti lasin tapaan rikki. Kuinka monta yritystä keittiössä mahtaa olla valmistusvaiheessa epäonnistunut?
Toikasta jatkoimme juustoihin, jotka saimme valita hulppeasta valikoimasta itse. Näin aromikkaita ja voimakkaita edes minä – vannoutunut juustonystävä – en ollut aiemmin syönyt.
Syötäviä legoukkoja ja pulloon piilotettu juustokakku
Jälkiruoat räjäyttivät potin totaalisesti. Tuntuu tyhmältä edes kirjoittaa niistä mitään... Ne pitää itse kokea ja maistaa!
Kaikessa lyhykäisyydessään (kuvat puhukoot puolestaan): lusikoimme ikionnellisina napoihimme legopalikoita- ja ukkoja! Erilaiset tekstuurit ja maut yhdistettynä nokkelaan esillepanoon tekivät meidät hyvin, hyvin tyytyväisiksi.
Toinen jälkiruoista oli Campari-sokeripuhallettu pullo, joka kätki sisäänsä suussa sulavaa juustokakkua. Sanattomaksi veti.
Kyllä, tämä on tosirakkautta!
Ps. Pahoittelen luvattoman huonolaatuisia kuvia, mutta parempi kamera jäi kotiin, joten pokkariin oli tyytyminen...!
Vanha sanonta ”Kyllä sen sitten tietää, kun Se Oikea tulee vastaan” pätee rakkauden lisäksi ravintoloihin.
Tämä tuli todistetuksi taannoisella Milanon-matkallani. Olen syönyt niin monissa mahtavissa ravintoloissa ympäri maailmaa, että niiden rankkaaminen paremmuusjärjestykseen on tähän asti tuntunut lähes väkivaltaiselta. Milanolainen Michelin-ravintola Al Pont de Ferr kuitenkin vei jalat alat ja kiilasi heittämällä top-listan kärkeen.
Ilotulitus alkoi ”kirsikalla”, jonka sisältä paljastui italialaisklassikko vitello tonnato. Kyytipoikana hörpimme loistosamppanjaa. Tämä kekseliäs amuse bouche antoi jo aiheen odottaa paljon.
Jos jotain moitteen sijaan on illastamme keksittävä, niin olkoon se sitten tämä: kala–kasvissyöjille ei keittiöstä tuotu omaa tervehdystään, mutta asia oli helppo antaa anteeksi, koska tonnaton kyljessä tarjottu juustovaahto suli suuhun.
Tästä eteenpäin kaikki olikin täydellistä – ja vähän enemmänkin.
Mosaiikki makuuni
Keittiöntervehdyksen jälkeen eteemme kannettiin annos nimeltä Mosaiikki. Tämä oli yksi huikean illallisen parhaista ruokalajeista. Kauniista asetelmasta löytyi raakakypsennettyä kalaa, appelsiiniä, verigreippiä, macadamiapähkinöitä sekä mustekalan mustetta. Maut olivat puhtaita ja selkeitä sekä annos kaikessa yksinkertaisuudessaan hurmaava. Valitettavasti olen jo autuaasti unohtanut, mitä viiniä Mosaiikin mukana joimme, mutta hyvää se oli.
Näyttävän taiteellinen toinen alkuruoka muistutti omenaa, mutta sisältä paljastui sardiineja. Tarjoilija tiesi ”omenan” olevan tehty oliivista. Kerrassaan nerokasta!
Älä puraise mua!
Kiehtovaa kontrastia molekyyligastronomiaan toi autenttisen karu miljöö: kiikkerät pöydät, eripari aterimet ja paperiset pöytäliinat. Ylipynttäytyneeksi Al Pont de Ferriin ei tarvitse tälläytyä: romanttisesti ränsistyneeseen ravintolaan voi kävellä sisään vaikka t-paidassa! Suloisen boheemia.
Seuraavana nautimme ihanan pehmeitä gnoccheja rapujen ja kesäkurpitsan kanssa. Hauska yksityiskohta annoksessa oli mätiä muistuttava lisuke tomaatista. Söimme myös huisia pastaa, jota ei saanut puraista, vaan se piti painaa kielellä hellästi kitalakea vasten. Se, mitä sitten tapahtui, jääköön salaisuudeksi... Hähää!
Ei saisi koskaan tähteä Suomessa
Palvelu oli läpi illan huomaavaisen rentoa ja mutkatonta ilman turhaa pönötystä. Meillä oli ilo tutustua henkilökuntaan illallisen jälkeen paremmin, ja yhteys on sittemmin säilynyt sähköpostin välityksellä. Salista vastaa Thomas Piras, joka on työskennellyt monissa maailman parhaiksi valituissa ravintoloissa. Mahtityyppi!
Kävimme mielenkiintoisia keskusteluja muun muassa siitä, että säntillisessä Suomessa Al Pont de Ferrin kaltainen paikka ei koskaan saisi Michelin-tähteä rappeutuneen interiöörinsä ja huolettoman palvelunsa takia.
Hei, herätkäämme! Loistavaa ruokaa voi tarjota ilman valkohansikkaitakin. Näin myös ”tavallisten tallaajien” kynnys finedinigiin saattaisi kaventua. Toinen merkittävä tekijä on hinta: yhdeksän ruokalajin illallisemme aperitiiveineen, digestiiveineen ja viineineen kustansi kahdelta naurettavat 211€! Näillä leveyspiireillä samalla summalla selviytyisi ehkä yksi ihminen.
Kalantuoksuista lihaa ja hämäysporkkanaa
Takaisin ruokiin. (Anteeksi, että eksyin hieman raiteilta! ) Seuraavaksi herkuttelimme kalalla. Vaalealihaisen kalan laji on jo pyyhkiytynyt muististani, mutta huisia annoksessa oli, että se tarjoiltiin kauttaaltaan kylmänä! Lautaselta löytyi kalan lisäksi kirpeää vihreää omenaa sekä fenkolia. Perfetto!
Jaloittelu- ja sulattelu tauon jälkeen oli aika siirtyä pääruokiin. Seuralaiseni sai villin annoksen täydellisesti kypsytettyä lihaa, mutta mikä ovelinta, se kuorrutettiin kalakastikkeella. Hämmentävää, että annos tuoksui tutusti kalalle mutta maistui täysin lihalle!
Nautin illasta niin täysin sydämin, ettei edes käynyt mielessä kirjoittaa siitä muistiinpanoja. Siksipä en muista tätäkään kalalajia, mutta lisuke sen sijaan piirtyi mieleeni: Caprese eli tomaatti–mozzarellasalaatti Al Pont de Ferrin tapaan. Kuvassa vasemmalla ei suinkaan ole porkkana, vaan tomaattia. Basilika oli muuttanut muotoaan muruiksi ja mozzarella vaahdoksi. Ei lisättävää.
Lautaselle puhallettuja Oiva Toikan lintuja
Ekstra-annoksena söimme aivan suomalaismuotoilija Oiva Toikan lasilintuja muistuttavan ruokalajin. Ruoanvalmistuksessa käytetään lasinpuhallusta, mikä sai meidät huokailemaan ihastuksesta.
Tropean punasipuleista ja sokerista puhallettu hentoinen kuori kätki sisäänsä karamellisoitua sipulia sekä tuoretta vuohenmaitojuustoa. ”Linnun” alta löytyi tummasta leivästä ja seesamista loihdittua ”multaa”. Kun haarukka hipaisi kuorta, se helähti lasin tapaan rikki. Kuinka monta yritystä keittiössä mahtaa olla valmistusvaiheessa epäonnistunut?
Toikasta jatkoimme juustoihin, jotka saimme valita hulppeasta valikoimasta itse. Näin aromikkaita ja voimakkaita edes minä – vannoutunut juustonystävä – en ollut aiemmin syönyt.
Syötäviä legoukkoja ja pulloon piilotettu juustokakku
Jälkiruoat räjäyttivät potin totaalisesti. Tuntuu tyhmältä edes kirjoittaa niistä mitään... Ne pitää itse kokea ja maistaa!
Kaikessa lyhykäisyydessään (kuvat puhukoot puolestaan): lusikoimme ikionnellisina napoihimme legopalikoita- ja ukkoja! Erilaiset tekstuurit ja maut yhdistettynä nokkelaan esillepanoon tekivät meidät hyvin, hyvin tyytyväisiksi.
Toinen jälkiruoista oli Campari-sokeripuhallettu pullo, joka kätki sisäänsä suussa sulavaa juustokakkua. Sanattomaksi veti.
Kyllä, tämä on tosirakkautta!
Ps. Pahoittelen luvattoman huonolaatuisia kuvia, mutta parempi kamera jäi kotiin, joten pokkariin oli tyytyminen...!
Tunnisteet:
italialainen,
pasta,
ravintola,
ruokamatka,
viini
13. syyskuuta 2012
SEKAISIN SOOSISTA
Lupasin taannoin postata Fiesta Mexicanaan valmistamiemme kastikkeiden ohjeet. Tässä kohti joudun syömään sanani ja tuottamaan pettymyksen, sillä en muista puoliakaan, kun en tullut kirjoittaneeksi kokkaillessa ylös. Yritetään silti.
Aloitetaan helpoimmasta, eli lähes tulkoon varastetusta Salsa Verdestä. Mukailin (tyylilleni uskollisena melko laveasti) tätä ohjetta: http://www.keittotaito.com/salsa_verde.html
Jotenkin näin se meni:
Reilu luraus sinappia
1–2 valkosipulinkynttä
muutama anjovisfile
kymmenkunta vihreää oliivia
ruokalusikallinen kapriksia
oliiviöljyä
loraus sitruunanmehua
tuoretta minttua, basilikaa ja lehtipersiljaa
vajaa desi parmesaania
tarpeen vaatiessa suolaa sekä pippuria
- Pilko, pistä blenderiin ja anna muhia jääkaapissa hetkisen ennen tarjoilua.
Salsa roja puolestaan syntyi osapuilleen näin:
kymmenkunta tomaattia
pari punasipulia
muutama valkosipulinkynsi
makusi mukaan 1–2 habaneroa
1 limen mehu
rutkasti tuoretta korianteria
tujaus savustettua paprikajauhetta
suolaa, pippuria
- Kalttaa tomaatit tekemällä niihin ristiviillot, upottamalla nopeasti kiehuvaan veteen ja kastamalla tämän jälkeen jääkylmään veteen.
- Kuori kaltatut tomaatit, poista siemenet ja heitä tehosekoittimeen.
- Paahda kokonaisia chilejä kuumassa uunissa muutama minuutti. Pilko ja lisää blenderiin.
- Silppua sipulit sekä korianteri, ja lisää ne muiden raaka-aineiden joukkoon.
- Hurauta sekaisin.
- Mausta limellä ja muilla höysteillä. Anna "hautua" kelmun alla jääkaapissa pari tuntia ennen tarjoilua.
Quacamole on miellyttävä lisä tulisten makujen seuraksi. Oma versioni avokadotahnasta kuuluu kutakuinkin näin:
3–4 kypsää avokadoa
1/2 purkkia creme fraichea
1–2 limen mehu
1 puntti korianteria
1 punainen chili
pari valkosipulinkynttä
pippuria, suolaa
- Kaavi kulhoon avokadojen liha.
- Pilko sekaan chili, sipulit sekä silputtu korianteri.
- Purista joukkoon limemehu.
- Lisää loput raaka-aineet ja sekoita pehmeäksi soosiksi.
Ps. Härkäpapu-herkkutattikastikkeen ohjetta kyseltiinkin jo, ja postaan sen pian!
3. syyskuuta 2012
BOTSKILLA NEULAMUIKKUPIZZALLE
Onni on, että Skifferin laiturille on yhtä lyhyt matka kuin lähimmälle ratikkapysäkille.
Vaikka lapsuuteni leikin järvenrannalla, sielunmaisemakseni on sittemmin muodostunut meri. Viime vuodet olenkin asunut ihan sen liepeillä. Pää kevenee kummasti, kun kipaisee lenkille merenrantaan tai levittää piknik-viltin kanadanhanhien ystävällisesti merkkaamille rantakallioille.
Urbaanin city-ihmisen onni on, että Skifferin laiturille on yhtä lyhyt (n. 300 m) matka kuin ratikkapysäkille. Botski meiltä Liuskaluodolle kestää noin kaksi minuuttia, mutta kustantaa minusta hivenen liikaa (5€).
Onneksi perillä on kelposafkaa: omintakeisia pizzoja eli skifferiläisittäin liuskoja, jotka lienee nimetty sijaintinsa (Liuskaluoto) mukaan. Mansikan ja vuohenjuuston sulosointuun lisätään pinjansiemeniä sekä rucolaa – eikä Saigoniksi nimetyssä pizzassa ole moitteensijaa.
Sen sijaan Liuska Sea Food jakaa mielipiteitä. Lätyn päälle ladotaan neulamuikkuja, mätiä sekä savulohta fenkolin ja uppomunan siivittämänä. Aika villi yhdistelmä! Maistui hyvälle siihen asti, kunnes haarukkani saavutti kylmentyneen uppiksen rippeet turhan stydien (savu?)muikkujen päältä...
No mut anyways ihana paikka ja kiva konsepti – menkää vielä, kun kerkeette! (Talvellakin tosin pääsee jäätä pitkin talsimalla kaakaolle - liuskoja ei käsittääkseeni ole tarjolla kuin kesäisin.)
Vaikka lapsuuteni leikin järvenrannalla, sielunmaisemakseni on sittemmin muodostunut meri. Viime vuodet olenkin asunut ihan sen liepeillä. Pää kevenee kummasti, kun kipaisee lenkille merenrantaan tai levittää piknik-viltin kanadanhanhien ystävällisesti merkkaamille rantakallioille.
Urbaanin city-ihmisen onni on, että Skifferin laiturille on yhtä lyhyt (n. 300 m) matka kuin ratikkapysäkille. Botski meiltä Liuskaluodolle kestää noin kaksi minuuttia, mutta kustantaa minusta hivenen liikaa (5€).
Onneksi perillä on kelposafkaa: omintakeisia pizzoja eli skifferiläisittäin liuskoja, jotka lienee nimetty sijaintinsa (Liuskaluoto) mukaan. Mansikan ja vuohenjuuston sulosointuun lisätään pinjansiemeniä sekä rucolaa – eikä Saigoniksi nimetyssä pizzassa ole moitteensijaa.
Sen sijaan Liuska Sea Food jakaa mielipiteitä. Lätyn päälle ladotaan neulamuikkuja, mätiä sekä savulohta fenkolin ja uppomunan siivittämänä. Aika villi yhdistelmä! Maistui hyvälle siihen asti, kunnes haarukkani saavutti kylmentyneen uppiksen rippeet turhan stydien (savu?)muikkujen päältä...
No mut anyways ihana paikka ja kiva konsepti – menkää vielä, kun kerkeette! (Talvellakin tosin pääsee jäätä pitkin talsimalla kaakaolle - liuskoja ei käsittääkseeni ole tarjolla kuin kesäisin.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)