Tämä on rakkautta ensisilmäyksellä. Ja lujaa sellaista!
Vanha sanonta ”Kyllä sen sitten tietää, kun Se Oikea tulee vastaan” pätee rakkauden lisäksi ravintoloihin.
Tämä tuli todistetuksi taannoisella Milanon-matkallani. Olen syönyt niin monissa mahtavissa ravintoloissa ympäri maailmaa, että niiden rankkaaminen paremmuusjärjestykseen on tähän asti tuntunut lähes väkivaltaiselta. Milanolainen Michelin-ravintola Al Pont de Ferr kuitenkin vei jalat alat ja kiilasi heittämällä top-listan kärkeen.
Ilotulitus alkoi ”kirsikalla”, jonka sisältä paljastui italialaisklassikko vitello tonnato. Kyytipoikana hörpimme loistosamppanjaa. Tämä kekseliäs amuse bouche antoi jo aiheen odottaa paljon.
Jos jotain moitteen sijaan on illastamme keksittävä, niin olkoon se sitten tämä: kala–kasvissyöjille ei keittiöstä tuotu omaa tervehdystään, mutta asia oli helppo antaa anteeksi, koska tonnaton kyljessä tarjottu juustovaahto suli suuhun.
Tästä eteenpäin kaikki olikin täydellistä – ja vähän enemmänkin.
Mosaiikki makuuni
Keittiöntervehdyksen jälkeen eteemme kannettiin annos nimeltä Mosaiikki. Tämä oli yksi huikean illallisen parhaista ruokalajeista. Kauniista asetelmasta löytyi raakakypsennettyä kalaa, appelsiiniä, verigreippiä, macadamiapähkinöitä sekä mustekalan mustetta. Maut olivat puhtaita ja selkeitä sekä annos kaikessa yksinkertaisuudessaan hurmaava. Valitettavasti olen jo autuaasti unohtanut, mitä viiniä Mosaiikin mukana joimme, mutta hyvää se oli.
Näyttävän taiteellinen toinen alkuruoka muistutti omenaa, mutta sisältä paljastui sardiineja. Tarjoilija tiesi ”omenan” olevan tehty oliivista. Kerrassaan nerokasta!
Älä puraise mua!
Kiehtovaa kontrastia molekyyligastronomiaan toi autenttisen karu miljöö: kiikkerät pöydät, eripari aterimet ja paperiset pöytäliinat. Ylipynttäytyneeksi Al Pont de Ferriin ei tarvitse tälläytyä: romanttisesti ränsistyneeseen ravintolaan voi kävellä sisään vaikka t-paidassa! Suloisen boheemia.
Seuraavana nautimme ihanan pehmeitä gnoccheja rapujen ja kesäkurpitsan kanssa. Hauska yksityiskohta annoksessa oli mätiä muistuttava lisuke tomaatista. Söimme myös huisia pastaa, jota ei saanut puraista, vaan se piti painaa kielellä hellästi kitalakea vasten. Se, mitä sitten tapahtui, jääköön salaisuudeksi... Hähää!
Ei saisi koskaan tähteä Suomessa
Palvelu oli läpi illan huomaavaisen rentoa ja mutkatonta ilman turhaa pönötystä. Meillä oli ilo tutustua henkilökuntaan illallisen jälkeen paremmin, ja yhteys on sittemmin säilynyt sähköpostin välityksellä. Salista vastaa
Thomas Piras, joka on työskennellyt monissa maailman parhaiksi valituissa ravintoloissa. Mahtityyppi!
Kävimme mielenkiintoisia keskusteluja muun muassa siitä, että säntillisessä Suomessa Al Pont de Ferrin kaltainen paikka ei koskaan saisi Michelin-tähteä rappeutuneen interiöörinsä ja huolettoman palvelunsa takia.
Hei, herätkäämme! Loistavaa ruokaa voi tarjota ilman valkohansikkaitakin. Näin myös ”tavallisten tallaajien” kynnys finedinigiin saattaisi kaventua. Toinen merkittävä tekijä on hinta: yhdeksän ruokalajin illallisemme aperitiiveineen, digestiiveineen ja viineineen kustansi kahdelta naurettavat 211€! Näillä leveyspiireillä samalla summalla selviytyisi ehkä yksi ihminen.
Kalantuoksuista lihaa ja hämäysporkkanaa
Takaisin ruokiin. (Anteeksi, että eksyin hieman raiteilta!
) Seuraavaksi herkuttelimme kalalla. Vaalealihaisen kalan laji on jo pyyhkiytynyt muististani, mutta huisia annoksessa oli, että se tarjoiltiin kauttaaltaan kylmänä! Lautaselta löytyi kalan lisäksi kirpeää vihreää omenaa sekä fenkolia. Perfetto!
Jaloittelu- ja sulattelu tauon jälkeen oli aika siirtyä pääruokiin. Seuralaiseni sai villin annoksen täydellisesti kypsytettyä lihaa, mutta mikä ovelinta, se kuorrutettiin kalakastikkeella. Hämmentävää, että annos tuoksui tutusti kalalle mutta maistui täysin lihalle!
Nautin illasta niin täysin sydämin, ettei edes käynyt mielessä kirjoittaa siitä muistiinpanoja. Siksipä en muista tätäkään kalalajia, mutta lisuke sen sijaan piirtyi mieleeni: Caprese eli tomaatti–mozzarellasalaatti Al Pont de Ferrin tapaan. Kuvassa vasemmalla ei suinkaan ole porkkana, vaan tomaattia. Basilika oli muuttanut muotoaan muruiksi ja mozzarella vaahdoksi. Ei lisättävää.
Lautaselle puhallettuja Oiva Toikan lintuja
Ekstra-annoksena söimme aivan suomalaismuotoilija
Oiva Toikan lasilintuja muistuttavan ruokalajin. Ruoanvalmistuksessa käytetään lasinpuhallusta, mikä sai meidät huokailemaan ihastuksesta.
Tropean punasipuleista ja sokerista puhallettu hentoinen kuori kätki sisäänsä karamellisoitua sipulia sekä tuoretta vuohenmaitojuustoa. ”Linnun” alta löytyi tummasta leivästä ja seesamista loihdittua ”multaa”. Kun haarukka hipaisi kuorta, se helähti lasin tapaan rikki. Kuinka monta yritystä keittiössä mahtaa olla valmistusvaiheessa epäonnistunut?
Toikasta jatkoimme juustoihin, jotka saimme valita hulppeasta valikoimasta itse. Näin aromikkaita ja voimakkaita edes minä – vannoutunut juustonystävä – en ollut aiemmin syönyt.
Syötäviä legoukkoja ja pulloon piilotettu juustokakku
Jälkiruoat räjäyttivät potin totaalisesti. Tuntuu tyhmältä edes kirjoittaa niistä mitään... Ne pitää itse kokea ja maistaa!
Kaikessa lyhykäisyydessään (kuvat puhukoot puolestaan): lusikoimme ikionnellisina napoihimme legopalikoita- ja ukkoja! Erilaiset tekstuurit ja maut yhdistettynä nokkelaan esillepanoon tekivät meidät hyvin, hyvin tyytyväisiksi.
Toinen jälkiruoista oli Campari-sokeripuhallettu pullo, joka kätki sisäänsä suussa sulavaa juustokakkua. Sanattomaksi veti.
Kyllä, tämä on tosirakkautta!
Ps. Pahoittelen luvattoman huonolaatuisia kuvia, mutta parempi kamera jäi kotiin, joten pokkariin oli tyytyminen...!
