Odotukset taisivat olla turhan korkealla, sillä olin ajatellut laittaa tämän ravintola-arvion otsikoksi "Ihana Olo". Ihanuuteen asti ei valitettavasti ylletty, vaikka muutamia hienoja hetkiä vierailumme Michelin-tähdellä palkitussa helsinkiläisravintolassa toki tarjosikin. Keskiverto-finediningistä irtosi siis vain yllä oleva otsikko.
Iltamme alkoi hieman hapuillen, sillä henkilökunta (tuuraajia?) vaikutti vähintäänkin poissaolevalta. Laseihimme kaadettiin lempituottajani Andre Clouetin shampanjaa, sataprosenttista Pinot Noiria. Ruokahalua herättelimme sillikaviaarilla sekä lohella & kurkulla, joista jälkimmäinen oli oikein onnistunut amuse-bouche.
Alkuruokina nautimme jättirapua, sitruunaa & rapuhyytelöä sekä maa-artisokkaa. Rapuannoksen kyytipoikana maistui ihana saksalaisriesling, joka oli väriltään tummankeltainen. Artisokka puolestaan huuhdottiin alas Sauvingnon Blancilla. Molemmat alkuruuat olivat mielestäni maukkaita ja onnistuneita annoksia. Voimakas riesling oli mukava uusi tuttavuus (pahoittelen, etten kuollaksenikaan enää muista valmistajaa).
Lämpimien alkuruokien kohdalla sitten floppasi. Ja pahasti.
Omaan ruokavaliooni eivät lihatuotteet kuulu, mutta mereneläviä syön mielelläni. Vaikka illallisemme loppulasku oli pyöreästi 300€, sain eteeni pelkkiä lisukkeita! Seuralaiseni nautti kateenkorvaa, joka oli koristeltu syötävin kukin. Kaunis annos, mutta kukat sinällään eivät maistuneet miltään. Edes annoksen kanssa tarjoiltu Chablis ei pelastanut pettymystäni, sillä viini oli selkeästi valittu pääraaka-aineen mukaan.
Pettymysten sarja jatkui annoksella, joka sisälsi 46 tuntia kypsennettyä porsaanniskaa sekä kampasimpukoita. Minun eteeni kannettiin jälleen pelkät lisukkeet, mikä on mielestäni erittäin iso moka missä tahansa ravintolassa. Pääraaka-aine korvataan aina asiakkaalle sopivalla vaihtoehdolla, olipa ravintolalla tähtiä tai ei. Saksan oma ylpeys, Dornfelder-viini, sai lisukkeiden kanssa aikaan metallisen maun. Seuralaiseni ei ihmeemmin vakuuttunut porsaan ja simpukoiden yhdistelmästä.
Pääruokalautaselta löytyi siikaa, joka ei ollut mitenkään mieleenpainuvaa. Hugelin Pinot Noir ei ole lempiviinini, vaikka tuottajasta ja sen muista viineistä kovin tykkäänkin. Alsacelainen kevyt punaviini ei ollut minun ykkösvalintani herkälle siialle.
Välijälkkärit - rosmariinivaahto sekä mannapuuro - olivat molempien mielestä turhia. Vaahto maistui saippualta. Varsinainen jälkiruoka oli talviomena myslillä, joka sai seurakseen Sauternesia. Kyllähän sen ihan mielellään söi, mutta ei tämäkään annos pottia räjäyttänyt.
Annokset olivat läpi illan erittäin kauniita. Esillepanoon oli selkeästi panostettu. Persoonalliset tarjoiluastiat, kuten puurasiat ja muuallakin kovasti käytetyt kivilaatat, toivat toivottua skandinaavilaisuutta kattaukseen. Pisteitä myös huippukokki Pekka Terävän lähi- ja luomuruoka-ajattelusta.
Suurin miinus meille oli välinpitämätön ja veltto palvelu. Läpi illallisen emme saaneet tarjoilijoihin vuorovaikutusta, joten olomme jäi ulkopuoliseksi. Kysymyksiimme ei vastattu, ruuat saivat jäähtyä pöydässä wc-käyntien aikana, eikä annoksista tai viineistä osattu kertoa ulkoaopeteltua enempää.
Kaiken kaikkiaan siis tähtiravintoloiden keskitasoa – muutamilla oivilla lisämausteilla.
Portobello onnittelee tänään vuoden keittiömestariksi valittua Pekka Terävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti